Perheenäiti istui tänään Arena- teatterissa Yhtenäiskoulun 50- vuotisjuhlassa ja itki kahdesti jo ennen kuin hänen oma lapsensa astui lavalle.

Sen jälkeen hän itki neljästi. Kutsuvieraille jaettaviksi tarkoitetut vanhempien toiminnasta kertovat tiedotteet kastuivat hänen syliinsä.

Perheenäiti itkee usein, milloin mistäkin syystä. Tänään hän itki paitsi tyttärensä jännittynyttä hymyä lavalla, myös paljon muuta.

Perheenäiti todisti katsomossa muiden vanhempien kanssa, kuinka valtava määrä eri ikäisiä lapsia ja nuoria esiintyi suurelle yleisölle pelottomasti ja hirvittävän hienosti, saumattomassa yhteistyössä. Hän itki sitä, kuinka esiintyjistä kaikista pienimmätkin, vasta lukemaan opettelevat, jaksoivat keskittyä koko parituntisen esityksen ajan ja suoriutuivat siitä loistavasti, sekoilematta kertaakaan. Hän itki kun miehen kokoiset ylioppilaat lakitettiin, ja kun kopiokoneen korkuiset ekaluokkalaiset juoksivat ojentamaan heille ruusuja Suomen lippuja heiluttaen. Perheenäiti itki myös kun naisen kokoiset ja näköiset oman aikansa lapset tanssivat upeasti, paitsi oman aikansa hämmentävällä tyylillä, myös sillä kokonaisvaltaisella ketteryydellä ja keveydellä, jonka kaikki jäyhiin jakkupukuihinsa tai jo vuosia sitten pieniksi jääneisiin farkkuihinsa sonnustautuneet väsyneet perheenäidit muistavat.

Omasta nuoruudestaan.

Perheenäiti itki tämän todella hienon juhlan todella hienoa toteutusta, mutta ennen kaikkea hän itki sen todella hienoa käsikirjoitusta. Käsikirjoitus kun oli loistava. Perheenäiti itki sitä, että hänen elävät lapsensa saavat käydä sellaista koulua, jossa opettajat ovat oikealla alalla, ja jossa he ovat ymmärtäneet, mikä koulussa on tärkeintä.

Ja uskaltavat näyttää sen. Perheenäiti itki sitä rohkeutta, joka käsikirjoittaa lasten suuhun terävää yhteiskuntakritiikkiä, vilpittömästi lasten puolesta lasta kunnioittaen, ja kutsuu päättäjät kuuntelemaan sitä paikan päälle, lasten suusta. Kiitos Aino Järvinen ja kaikki muut juhlan tekijät.

Yhtenäiskoulu on hieno koulu. Perheenäiti istui katsomossa itkemässä sitä, että hänen elävät lapsensa saavat käydä sitä, vielä toistaiseksi, ja sitä että hänen taivaalle mennyt nyyttinsä ei saa.

Lopuksi, kun taputettiin, perheenäiti nousi taputtamaan seisaaltaan ja kaikki hänen sylissään kastuneet tiedotteet putosivat lattialle ilman että hän tajusi sitä itse. Silloin hänen takaansa kuului pieni ääni. Perheenäiti kääntyi katsomaan, mikä siellä oikein piipittää.

Perheenäidin takana istui pieni lapsi, joka ojensi hänelle vinon pinon sikin sokin pinoamiansa aikuisten tiedotteita ja sanoi: anteeksi, putosivatko nämä teiltä?

Silloin perheenäiti itki seitsemännen kerran.

Yhtenäiskoulua ei saa lakkauttaa. Päin vastoin: niitä pitäisi saada kaupunkiin lisää.

Kotiin tultuaan perheenäiti joutui toteamaan aamulla lukematta jääneestä valtakunnan leveästä aamuläpyskästä mielipidesivuilta, että apulaiskaupunginjohtajan mitääntarkoittamaton mantra siitä, että seinistä säästämällä pystytään parantamaan opetusta entisestään, on nyt jäänyt todella pahasti päälle.

Auttakaa hyvät ihmiset häntä siitä eroon. Opettakaa hänelle hyvän opetuksen alkeet: seinistä säästämällä säästetään vain siitä, mitä niiden seinien suojissa oli tapana tehdä.

Hyvästä, oikein mitoitetusta opetuksesta. Ei mistään muusta.